Korkeakouluopiskelijoiden mielenterveysongelmat ovat olleet runsaasti esillä mediassa jo pitkänkin aikaa ja syystäkin. Korkeakouluopiskelijoiden terveystutkimuksen (2016) mukaan noin 10% opiskelijoista kärsii masennuksesta ja 7% ahdistuneisuudesta. Nämäkin tietty ovat vain diagnosoituja tapauksia eli todellinen määrä voi olla hyvinkin paljon suurempi. Käytännössä sinunkin kaveripiirissäsi on luultavasti ainakin yksi, joka vähintäänkin diagnosoidusti käy taistoa oman mielensä kanssa. On hyvinkin mahdollista, ettet edes tiedä kuka, sillä omasta mielenterveydestä ei valitettavasti edelleenkään puhuta avoimesti.

Työelämä on todella kilpailullista ja omien heikkouksien myöntämisellä on usein jopa negatiivinen vaikutus oman uran etenemiseen. Mielenterveysongelmien stigma ja rakenteellinen syrjintä ovat ikävä kyllä edelleen tosiasioita. Tämän takia moni suorittaa päivän toisensa jälkeen väsynyt hymy naamalla.

Voin myöntää itse kuuluvani tähän joukkoon. Huoli omien kykyjen riittämättömyydestä on omalla kohdalla näkynyt usein ylisuorittamisena ja stressinä, jonka seurauksena silmänalusten tummuus kilpailee maailman mustimman aineen tittelistä. Koska mielenterveysongelmista puhuminen on usein tabu, ei apuakaan haeta ja karu fakta on, ettei ongelmat yleensä itsestään parane. Omalla kohdalla tilanteeseen auttoi, kun kaverin rohkaisun ansiosta varasin ajan koulun terveydenhuollosta. Henkilökohtainen keskustelu ammattilaisen kanssa auttoi avaamaan asioita, joita ei aikaisemmin ollut uskaltanut muille kertoa. Tärkeää kuitenkin huomioida, etten tätä olisi varmasti tehnyt ilman sitä, että toinen huomaisi jonkin olevan pielessä.

Apua kannattaa hakea siinä vaiheessa, kun asiat eivät ole vielä ajautuneet vakaviksi, sillä silloin niiden korjaaminen on helpompaa. Ammattikorkeakoulut tarjoavat opiskelijoille runsaasti tukipalveluita, kuten opintopsykologit, oppilaitospapit ja tuutorit jotka varmasti auttavat sinua tilanteesta riippumatta. Jos et tiedä minkälaisen avun piiriin sinun kannattaisi hankkiutua, ole yhteydessä koulusi terveydenhoitajaan tai opinto-ohjaajaan. Jos et itse ole avun tarpeessa on myös muiden auttaminen tärkeää! Pelkästään ”miten menee?” kysyminen on usein iso piristys toisen päivään erityisesti aikana, jolloin opiskelijoiden kanssakäynti on vähentynyt.